maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kevään ydin



Kevät aiheuttaa levottomuutta monella saralla, mutta kaikki kasveihin liittyvä mietintä on – tietenkin – aivan sitä kevään ydintä. Vaikka kasvimaata ei olisi ja sisätilojen viherkasvit selviäisivät juuri ja juuri hengissä pimeästä vuodenajasta, saa silti haaveilla. Ja koska olen sellainen kuin oon, haaveilu ja suunnittelu alkoi mun tapauksessa jo helmi-maaliskuussa. Toimintaa on ollut vähemmän, mutta jotain kuitenkin.

Sain lopulta rakennettua – vuosien tuumailun jälkeen – olohuoneeseen yrttihyllyn. Tai no, kasvihyllyn, koska vielä ei ole ollut juuri aikaa laittaa niitä yrttejä multaan. Ehtiihän tässä, miettii suunnittelijaluonne... Ulos katsoessa tajuan kyllä, että toiminnan aika ois nyt. Ensimmäiset ja ainoat istutetut siemenet, persiljat, nousi jo pintaan. Huomenna aion varmasti kylvää muun muassa basilikaa ja timjamia, lupaan! On ihanaa kasvattaa siemenestä asti ja nähdä kasvun ihme. Ja jos omat taimet eivät onnistukaan, puutarhaltahan saa toukokuussa uusia, suht halpoja ja paaaaljon tuuheampia.

Meidän piha on tällä hetkellä kauheassa kunnossa, koska tarkoitus on rakentaa uusi autokatos ja varastotilaa. Pihalla olenkin vain siistinyt vuoden aikana röyhähtänyttä kuusiaitaa. Leikkasin myös alas monivuotisia pensaita – ruusua ja tuoksuhernettä. Kun on vanha piha, joka kuitenkin on ollut sanotaanko rennolla hoidolla vuosikymmeniä, isomman mylläyksen myötä voi miettiä, mitä mihinkin tulisi.

Ainakin haluan kasvatuslaatikoita tai rajatun pienen kasvimaan: Ruohosipulia, retiisiä, ehkä raparperia. Ämpäriin kolme perunaa ihan huvin vuoksi. Basilikaa, minttua, timjamia. Korianteria, tilliä, persiljaa. Lehtikaalta ja ehkä sokerihernettä. Lopuksi salaatteja, ainakin rucolaa. Ei liikaa eikä kaikkea (no okei, ehkä pari amppelitomaattia ja vielä oreganoa). Kaiken kaikkiaan kasveja, joista voi kesän aikana napsia satoa. Ihana haaveilla (ja suunnitella)!



Hyllyt kirpparilta euron kappale, pora ja ruuveja. Siitä se homma lähti. Laitoin ensimmäisen version ohuella narulla kokeeksi roikkumaan.


Jotta hyllyt kestäisivät kukkien painon, purin vanhaa ulkojatkojohtoa ripustusnaruksi. Etuna tavalliseen sähköjohtoon on, että nämä johdot ovat taipuisaa materiaalia. Lisäksi sisäpiuhoissa oli kivemmat värit. Ruskeaa piuhaa ei kauempaa suoraan pysty erottamaan sähköjohdoksi, mikä on plussaa. Eikä haittaa, jos näihin hyllyihin kyllästyy joskus, koska eipä ollut iso investointi. Meillä ei ole talossa ikkunalautoja, joten joka vuosi ongelmana on, minne laittaa yrtit keväällä kasvamaan.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Arkea 5/5



Miten elää rauhanomaisesti yhdessä uhmaikäisen kanssa? Kokeilu nro 158: kun syö hyvin eikä juokse karkuun kun on pissahätä (miksi lapset tekee niin?), saa kivan kuvan. Toimii joskus – ja usein ei.

Oma tämän päivän motivaatio löytyi vanhasta kunnon viime tipasta: Simat pulloon, vielä ehtii! Kuusiaita leikkuuseen, nippa nappa ennen kasvukautta!

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Arkea 4/5



Pelipäivä: jalkapalloa (se kuningaslaji) kentän laidalta, jääkiekkoa radiosta. Ilotulitteita, voittoja!
Ja persiljakin pukkasi sirkkalehdet pintaan.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Arkea 3/5



Lasten leikkiä! Joka päivä!!!
Haravahommia, lapiohommia, poliisi- ja rosvohommia, erotuomarihommia, ensi- ja (tottakai) toishoitajahommia, palomieshommia. Siivoushommia, usein. Lukuhommia.

Toisinaan sellaisia hommia, jotka tulevat tehdyksi, vaikkei itse teekään. Kuten tänään, kun ystävä kävi pätkimässä pihalta rangat pilkkomista odottaviksi pölleiksi.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Arkea 2/5



Sisällä ja ulkona.
Myös kontrastit: Kaunista, lämmintä, ihanaa. Rumaa, pölyistä, hankalaa. Vuoronperään.
Kaupungissa on paljon nostureita. Onko niitä ollutkaan näin paljon sen jälkeen, kun itse olin lapsi? Silloin nostureita oli kaikkialla.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Just NYT on tehtävä kaikki


Iskä ja poika bondaa ja lueskelee työelämästä: onko arkivapaita liikaa vai ei?


Rakastan kevättä, mutta kyllä se myös uuvuttaa. Yhtäkkiä lisääntynyt valo saa aikaan tunteen, että just NYT ois paras hetki tehdä kaikkea, ehkä jopa kaikki – ja valmiiksi. Koko maailma! Sekä uudet jutut että vuosikausia sitten aloitetut. Keittiörempat, ikkunanpesut, kauan unelmoidut kesäkasviprojektit, vuosikausia rikkuneina vanuneet villasukat. Kaikki vaan nopsasti kuntoon! Sellaisista ajatuksista voi hiukan uupuakin. Näissä tunnelmissa pääsiäisen lomailu tuli siis ehdottomasti tarpeeseen.

Varma kevään merkkihän on, että julkinen keskustelu Suomen liian tiheistä vapaapäivistä alkaa. Itse olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että joka ainut arkivapaa ja kirkollinen pyhä, jolloin ihmisrassu saa huilata, on hyväksi. Levännyt ihminen, joka on parhaassa tapauksessa saanut vielä vaalia perhesuhteitaan ja istua ulkotulilla, on todennäköisesti luovempi työntekijä kuin se, joka istuu niskasuonet kiristäen joka ainoan hetken läppärillä, koska on pakko. Voi toki olla, että työnantajavinkkelistä asiassa on muitakin puolia. Mut ainakin meillä tunnelma parani moninkertaisesti pääsiäisloman myötä. Kun edessä on vielä vappuvapaat ja myöhemmin helatorstai, ei pinna kiristä itselläkään ihan niin paljon. Jep, hommaa riittää, mutta tehdään asia kerrallaan.

Pääsiäisloman teemaksi tais muotoutua ulkona syöminen ja tulet: Pitkänäperjantaina käytiin retki kaupunkiluonnossa paistamassa makkaraa (ja kasvismakkaraa). Lauantaina mies miekkonen savusti kalaa ja aloitettiin oman pihan ulkoruokintakausi. Illalla käytiin vielä kokolla, ja lapset söi siellä purkkipuurot. Sunnuntaina käytiin ystävien luona, ja sielläkin grillattiin makkaraa ja maissia. Maanantain ruuat nautittiin sentään sisällä, ja tulet oli vain pönttöuunissa.

Oli siis täydellinen loma. Täydellinen kaikessa arkisessa elämän epätäydellisyydessä. Eihän kaikki mene aina niin sanotusti pulkkaan, mutta haittako se? Esimerkiksi nuo pääsiäisvitsat: ei tainnut tarttua nuotiopaikalta pajua mukaan, kun en raaskinut repiä notskipaikan vierestä ilmeisimpiä pajunkissoja. Näissä varvuissa silmut aukesivat suoraan lehdiksi, mutta nättejähän nämäkin ovat. Eikä kerrota kellekään ettei puulajit olleet ihan hanskassa...

Ja tapahtuihan pääsiäisen alla meidän pihallakin uutta: naapurin poika (Kirstin poika, jota aiemmassa postauksessa pihalta huhuilin) purki taloyhtiön vanhan autotallin. Uusi autokatos sekä puu- ja ulkotavaravarastot rakennetaan taloon kevään ja alkukesän mittaan. Tervemenoa vanha ja tervetuloa uusi! Tässä asiassa en jää kaipaamaan, vaikka muuten vanhan ystävä olenkin.



Ikkunaheijastuksena tämä bloggari itse ja meidän kadun talorivi. Autotallin purkaminen myötä saatiin myös tiilikasa kiertoon kaverin kukkapenkkien reunukseksi ja nämä vanhat ikkunat uuteen kotiin.

Arkea 1/5



Perheestämme 3/5:stä syö puuroa 2/4:stä päivittäisestä ruokailusta.
1/3:sta puuronsyöjästä rakastaa ko. ruokaa, loput 2/3:sta nauttii sitä vaihtelevalla innokkuudella.
Tällä kertaa 100 % lautasista kuitenkin tyhjeni.
Myös 100 %:ssa ruokalapuista oli lopuksi puuroa.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Värikästä arkea



Vaikka valkoinen on lisääntynyt vuosien aikana huomattavasti meidän kodissa, ei täällä kovin mustavalkoisen graafisiin tunnelmiin ole silti edetty. Sen huomaa selvimmin, kun katsoo hetken kotia jonkun tuntemattoman silmin. Vaikkapa tänään, kun sisään eksyi mahdollinen tuleva uusi naapuri.

Tämä kätevä emäntä oli yöpaidassaan ja kutsui tulevaa naapuria pihalta kryptisellä kysymyksellä: "Ootko Kirstin poika?" No ei ollut, mutta ensitapaaminen oli silti mukava. Uusissa naapureissa on se hyvä puoli, että saataisiin taloon lisää lapsia.

Valkoiseen palatakseni, arvostan sen tuomaa selkeyttä. En ole kertaakaan katunut, että olohuoneen lattia maalattiin valkoiseksi (tai hyvin vaalean harmaaksi) kaks vuotta sitten. Tämän keittön lattian ruudutuksen haluaisin kuitenkin säilyttää. Uusintamaalaus on vaan hirveä homma: tähän vaadittiin yhteensä viisi maalikerrosta, ja silti keltainen pigmentti ei meinaa peittää puun syitä.

No, niin kauan kuin lattioita jyrätään päivittäin tuolla punaisella "paloautolla", ei maalausta tarvitse kiirehtiä. Otetaan iisisti ja maalataan sitten joskus myöhemmin...

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kaikki mitä (en) tarvitse(n)



Tarvitsen! Kaikki nämä lasinaluset, peltipurkit ja söpot kahvikupit!


Tarvitsen! Ehdottomasti uuden torkkupeiton, ja vähintään kaiken tämän olohuoneen tavaran!

Tavara. Siinäpä ongelmallinen asia. Visuaalisena ihmisenä tunnen tavaran imun tosi selvästi. Minähän se meidän perheessä selaan läpi mainoksetkin, jos vaikka tulis vastaan jotain ihanaa - ja tuleehan sitä.

Toisaalta taistelen vastaan vimmatusti. Katselen ja tutkin, googlaan ja etsin tori.fistä ja huuto.netistä. Aika monesti käy niin, etten ostakaan mitään tai ainakin ostos jää pitkälle aikalisälle.

Nämä pohdinnat tapahtuvat aamuyöstä kahdelta, kun kuopus ja keskimmäinen ovat herättäneet mut sairaina, kulmahampaiden tuloa potevina ja pissahätäisinä monen monituista kertaa. Uneni muuttuivat ensin oudoiksi fragmenteiksi, joissa lapsen violetin kumisaappaan siivusta tuli laulu. Laulun piti vaivuttaa kaikki uneen. Mulle kävi päinvastoin (lapset sen sijaan nukkuvat viimein, joten ehkä siinä oli taikaa).

Unettomana kevätyön hetkenä kokeilen päälle vaatekaapin unohtuneita aarteita: tämä äidin vanha mekkohan sopii mulle nykyään! Muitakin löytöjä: ehjiä sukkia, ja näistä sortseista saa sopivat vyötärönauhaa kaventamalla. Mutta on vaatekaapissa hutejakin, ja se ärsyttää.

Miten voisi oppia siihen, ettei hamuaisi turhaa? Että tunnistaisi, onko tarve todellinen vai ohimenevä oikku.

Nuukailu-kirjan (Laura Honkasalon kirja, josta postasin hiukan jo aiemmin) luin loppuun, ja siitä sai paljon ajattelemisen aihetta. Toisinaan ärsyynnyn kirjoista, joissa annetaan neuvoja, miten toimia. Tässä tapauksessa niin ei käynyt. Kirjoittajan ajatukset kulutuksesta olivat hyvin lähellä omiani, ja taisin myös samaistua hänen taloudelliseen ja perhetilanteeseensa.

Hapuilen ajatuksissani kaiken lukemani keskellä. Ehtoisa kirjoitti omassa blogissaan hyvän kirjoituksen kotoilun kuolemasta. Kierolla tavalla tämä kaikki näennäisen anti-materialistinen komeroiden raivaus ja tavaran vähentäminen voi olla samaa jatkumoa kotoilun kanssa: edelleen pidetään katse visusti omassa navassa, tapahtuipa ympäröivässä maailmassa mitä. Tässäkin tapauksessa tavara vie aikaa ja on keskiössä. Useimmat eivät pysty, halua eivätkä koe tarvetta pärjätä sillä, mitä "oikeasti" tarvitsevat, vaikka se keventäisikin oloa. En minäkään! Jestas, mun identiteettiä on, että saan tehdä ja värkätä, ja kotoani löytyy sitä tukevia asioita. (Oon hyvin onnellinen, että mulla on porakone ja sirkkeli, saumuri ja ompelukone, vaikka järjellä ajatellen ehdin käyttää niitä aika vähän.) Toisaalta, kun porakonetta ei vielä ollut, tein listoja, mitä kaikkea pitää porata, kun saan koneen lainaan. Ei ollut kovin kätevää.

Omistamiseen ja omistamatta jättämiseen pitäis löytää tasapaino. Ja ehkä se tasapaino on parhaimmillaan kesällä tai matkoilla, kun kodistaan, omista tavaroistaan ja tavoistaan on ulkona, pois niiden piiristä. Tämä minun aikani just nyt kotona kahden minipampulan kanssa taas on osittain sen vastakohta, ja yritän hyväksyä senkin. Mä uskon että kotoilu on myös osittain tilannesidonnaista. Eri elämäntilanteessa teen enemmän muuta ja suuntaan energiaa enemmän kodin ulkopuolellekin.

Mutta tätä tavarasuhdetta pyörittelen kyllä pikkuhiljaa eteenpäin päässäni (ja olenhan jo hiukan edistynytkin). Suhde materiaan on yks pieni juonne siinä suuressa kysymyksessä, mitä on olla ihminen. Vastaus voisi olla: ihmisyyttä on pyrkiä hyvään ja oikeaan ja eksyä yhä uudestaan turhanpäiväiseen.

Näissä pömpööseissä tunnelmissa aloin lopulta unille...



Mutta mikä sitten on oikeasti tarpeen? Pönttöuuni ja sämpylät ainakin, siitä edes oon varma.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Onnekas

Viime aikoina oon taas muistanut ajatella, kuinka onnekas olen. Hyväosaisuuden tunteelle ois olemassa yksityiset ja maailmanlaajuiset oikeat perustelutkin: On terveyttä ja mukava perhe eikä tällä hetkellä pahemmin murheita. Taskussa on Suomen passi ja kansalaisuus, ja talouden kiristyksistä huolimatta ne takaavat enemmän kuin mistä moni maailmassa haaveilee.

Oma syyni tuntea itseni onnekkaaksi juuri nyt on kuitenkin hyvinhyvin pieni ja vähäpätöinen: Satun rakastamaan puuroa. Kyllä, kaurapuuroa. Ja rusinoita. Puuro saa olla veteen keitetty ja suolaton, se voidaan tarjota lämpimämpänä tai kylmempänä ja sekaan voi lisätä marjoja tai maitoa. Hyvin maistuu kuitenkin sellaisenaankin: puuroa ja rusinoita, aamuin illoin. Että kaikista maailman haluttavista ruuista just tämä on mulle herkkua. Olenpa mä onnekas, eikös vaan! Tästä on hyvä jatkaa perjantai-iltaa, puuroa mahassa tottakai.


Perheemme pienet poliisit saavat myös osansa samasta herkusta, aamuin illoin – ainakin toistaiseksi.

Jälkihuomio: ei se mun ainut lempiruoka sentään ole...

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Median ja trendien uhri...



...se minä olen! Kun Hesarissa (muistankohan oikein?) oli maininta karjalanpiirakoista, ja miten suosittuja karjalaisen ruuan kurssit ovat, innostus tarttui. Onhan ne ihan parasta ruokaa! Kaupasta niitä ei vaan tule juuri ostettua, koska jotenkin ne häviävät itsekseen – ja nopeasti. Retkieväänä karjalanpiirakoita on tullut syötyä sitäkin enemmän. Itse tehtyjä piirakoita en sen sijaan ole leiponut kuin kerran yläasteen köksäntunnilla.

Toinen juonne näissä piirakoissa ja leivonnoissa yleensäkin on halu säästää ja samalla "tehä ite". Muiden -lu- ja -ly-päätteisten nykyisten kotoilu-tekemisten tapaan sitä vois kutsua köyhäilyksi. Vai oiskohan tämän hetken trendisana nuukailu? Joka tapauksessa sitä tuntuu olevan ilmassa myös muilla kuin mulla, ja hyvä niin.

Hyvää on ainakin se, että nykyisessä vähemmällä toimeen tulemisessa (vielä hetki sittenhän puhuttiin downshiftaamisesta) on omanarvontuntua: nyt ei tarvitse hävetä sitä, ettei ole varaa kuluttaa niin paljon. Huonoa taas voisi olla se, että köyhäily/nuukailu/downshiftaamisesta on tullut juttu. Kun tuuli taas kääntyy ja tulee uusia juttuja – tai henkilön H talous kohenee, meneekö tämäkin trendi menojaan?

Joka tapauksessa hain eilen kirjastosta (nuukana) varaamani Laura Honkasalon kirjan Nuukaillen, ja oon muutaman luvun ehtinyt jo lukeakin. Ruuista ainakin leipävanukas ja makaroonivelli pääsee kokeilulistalle. Varmasti muutakin testattavaa löytyy, kun lukeminen etenee. Myös kosmetiikkaohjeet vaikuttivat kiinnostavilta, ja niistäpä sattumalta kirjoitti myös Miss Mureena hetki sitten.

Palatakseni karjalanpiirakoihin: tänään, tyhmänrohkeana, muutaman sairaiden lasten takia valvotun yön jälkeen aloin toimeen. Apunani oli kaksi mitä mukavinta pientä käsiparia ja aina luotettava Kotiruoka-kirja. Ja hyviähän niistä tuli. Keskimmäinen tosin oli aluksi epäileväinen kuten yleensä. Piirakat alkoivat lopulta maistua, koska syöhän Onni-poikakin karjalanpiirakoita. Onneksi meillä kaikilla on esikuvamme ja roolimallimme, olipa kyse sitten syömisestä taikka nuukailusta!