Busan ylhäältä / Busan higher than rooftops

Vaikka Busan on miljoonakaupunki, on tämä samalla kaupunki, jonka alueella on lukuisia kukkuloita. Mulle ne on tosin vuoria, koska oma kotikaupunki on lakeudella. Useinhan suurkaupungit ovat täyteen rakennettuja vaikkapa yhtä keskuspuistoa lukuunottamatta, mutta täällä topografia on sellainen, että kaikkialle ei vain voi rakentaa noita tornitaloja. Jo junamatkalla Soulista Busaniin ajattelin että tuonne kukkuloille pitäisi päästä: raskaat sadepilvet roikkuivat vuorenhuippujen alapuolella, voitteko nähdä sen? Ja muutenkin, eksyilyvaeltelu taitaa olla mun juttu – siitä on kokemusta ennestäänkin.

Tänään mulla oli käynti Dongseo Universityn pääkampuksella. Lukujärjestys ei vielä selvinnyt mutta eiköhän se järjesty lähipäivinä. Huomenna on audienssi videopuolen opettajan kanssa, ja sitten pitää vain tehdä päätöksiä opintojen suhteen. Joka tapauksessa päivä oli lyhyt, ja paluumatkalla hyppäsin pois metrosta Seomyeonin (서면) metroasemalla. Kiertelin ympäriinsä, söin ja kävelin Jeonpoon (천포) päin, niin kuin olin salaa suunnitellutkin. Evääksi ostin pussin paikallisia mariannekeksejä ja jonkin vilja"limukan" (huom: ei ole makeaa eikä muistuta limukkaa eikä mitään mitä Suomessa olisin juonut). Varusteena mulla oli sandaalit, t-paita, farkut ja reppu, eli olin täkäläisittäin varsin alipukeutunut – korealaiset patikoijat voisi varusteidensa puolesta kuvata milloin tahansa Partioaitan katalogiin. Jokatapauksessa: ylöspäin...! Kännykän kelpo Google Maps näytti että Jeonposta pitäisi olla jokin tie vuoren rinteeseen. Oli portaita. Ja löytyi polku! Ylös, ylös, ylös, ja lopulta olin voimistelutasanteella, jossa kuuskymppinen korealaismies roikkui pää alaspäin. Harmittaa kauheasti kun mulla ei ole yhteistä kieltä näiden paikallisten teräsvaarien ja -mummujen kanssa. Mutta kovasti nyökkäillään ja he kysyy enkö osaa koreaa (Hangul) ja minä hymyilen ja ehkä näytän korean alkeisopasta. Paljon lisää hymyilyä ja nyökkäilyä. 

Tältä ensimmäiseltä isolta tasanteelta (oltiin jo tosi tosi tosi korkealla mutta ehkä siis vain vuoren puolessa välissä) löytyi polku vieläkin ylöspäin. Pimeän tuloon oli vielä usempi tunti, joten eteenpäin! Ja niinpä mä kävelin sieltä Jeonposta kotiin Gwanganiin (광안) vuoria pitkin. En tiedä kauan tuossa meni mutta ehkä kolme–neljä tuntia. Ja oli mahtavaa. Itketti, nauratti, tuntui hyvältä. On kivaa olla suurkaupungissa, jossa on paljon kuhinaa koko ajan. Mutta on myös mulle tärkeää päästä siitä välillä pois. Päivä oli vähän viileämpi ja vuorilla oli puita varjostamassa. Sain vain aivottomasti kävellä. Katselin kaupungin maamerkkejä, jotka olivatkin yht'äkkiä legopalikan kokoisia, ja suunnistin niiden ja paikantimen avulla. Ja kas, mä löysin polut, joita pitkin pääsin kotiin.

Ehkäpä näissä tarinoissa pitäisi olla jokin jujukin, jotta ne eivät olisi vain omien tekemisten raportoimista. Tässä eksyilyvaeltelussa pointti vois olla, että muuallakaan ei muutu toiseksi kuin mitä on, etenkin kun on jo valmiiksi ihan tyytyväinen itseensä. Jos mulla oisi täällä kavereita niin tosi mielllään söisin/joisin illat ulkona ja tutustuisin kaupunkiin vähän eri tavalla. Mut sitä odotellessa tää lähestymistapa sopii mulle. Mä otan pala palalta tätä isoa fyysistä kaupunkia haltuuni, löydän sen reittejä ja niitä juttuja, joita voisin tehdä, jos ihan oikeasti pitkään asuisin täällä. Nyt mä tiedän että tonne vuorille voi mennä. Siellä on polkuja, se ei ole mikään saavuttamaton paikka, vaan mä ihan itse yksin osasin kulkea siellä ja pääsin kotiin. Se riitti tälle päivälle. Huomenna edessä on uudet jutut eli Centum City ja videopuolen kampus sekä professori Lee.

Näissä näköaloissa on hyvä roikkua pää alaspäin.

Koti alkaa näkyä...

Gwangan Bridge.

Tuolla keltaisten valojen lähellä me (kai) asutaan!

 

Minä siellä tuolla jossain.

PS. Oikea kamera oli tänään kotona, kamerakuvilla mennään...

Uuden kaupungin tarkkailu / My New City

Etukäteen valmistelin itseäni siihen, että neljä kuukautta tulen olemaan kieli- ja lukutaidoton – siis jotakuinkin vajaa, länsimaalainen, pitkä ja vanha. Tuo vanha siksi, että opiskelukaverit tulevat todennäköisesti olemaan kaksikymppisiä. Tosin olivathan he jo viime vuonnakin eikä se haitannut. Kaupungilla ja metrossa kulkiessa on kuitenkin paljastunut iloinen yllätys: myös korealaisia on eri ikäisiä! Eivätkä he kaikki ole tikkulaihoja – vaikka toki moni onkin. Koska en ymmärrä, mitä puhutaan, on jännä tarkkailla eleitä ja ilmeitä. Kukahan tuosta tyttöryhmästä on se suosituin, se jota matkitaan? Kuka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja yrittää siksi vähän liikaa? Kuka vanhemmista ihmisistä katsoo ympärilleen silmät kiltteinä, kellä taas on puhuessaan juonteet suupielissä ja äänessä valittava sävy? Ja kuka minä olen siinä keskellä? Tavallaan näkyvä ulkomaalainen mutta toisaalta näkymätön ulkopuolinen.

Korealainen kirjoitus Hangul tuottaa päänvaivaa. Välillä mietin että jos vaan tuijotan tarpeeksi kauan, aukeaako salakirjoitus lopulta. Bussissa, metrossa, aina kun pysähdyn yritän tavata sanoja: B - u - s - a - n, 부손, Busan! Siinähän lukee kaupungin nimi! Samalla aavistelen että neljässä kuukaudessa pääsen johonkin alkuun mutta aika loppuu kielen suhteen kesken. Empatia korealaisia, kiinalaisia ja japanilaisia turisteja kohtaan kasvaa. Ne raukat! Heillähän on sama asia käänteisenä. Harha että oma kirjoitus, oma kieli – tai oma kulttuuri – on muita hiukan erinomaisempi on tiukkaan rakennettu. Vaikuttaako suomalaisten [tai eurooppalaisten] ennakkoluuloihin vaikkapa se, että arabiaa kirjoitetaan kirjaimin, jotka näkökulmasta riippuen näyttävät kauniilta piirustukselta tai mongerrukselta? Entä ääkkösemme: kääntyikö häpeä ylpeydeksi kun Marja-Liisa Haemaelaeinen pärjäsikin? Kun edes kirjaimet eivät ole yhteisiä, mikä lopulta on yhteistä?

Aika paljon, sanoisin. Tai sanon että en tiedä Koreasta mitään. Kuitenkin, Dongseo Universityn ja Hadanin High Street -ostosalueen väliin ehkä kymmenen kilometrin matkalle mahtui opiskelijoita kivoissa lounaspaikoissa, puronvarsi lenkkeilijöineen, mieletön autoliikenne, kaahaavia busseja, autokorjaamoja, vankila, hitsaamo, kaasuyhtiö, metallinkierrätysyritys, tarrateippaamo, kaakeliliikkeitä, kioskeja ja ruokapaikkoja, kynsihoitoloita, kampaamoja, leikkipuisto, ihmisiä menossa jonnekin, ihmisiä odottelemassa jotakin. Hieman erilaista ja osa rähjäisempää kuin mihin nyky-Suomessa on tottunut (mutta toisaalta ei yhtään vierasta sille toiselle Suomelle joka välillä pilkistää jostain ja joka vielä reilu kymmenen–kaksikymmentä vuotta sitten oli todellisuutta), osa taas sitä kansainvälistä kaanonia, jossa design-liikkeet näyttävät samalta ympäröivästä todellisuudesta riippumatta.

Täällä olen, tämän kaiken keskellä, uteliaana ja vielä vähän väsyneenä. Olisi kiva kokea tämä jonkun kanssa. Toisaalta kolmen viikon sisällä koulu on alkanut ja mies ja pikkulapset tulleet. Silloin tällainen pysähtynyt hetki, jolloin voin lojua sängyssä ja pohtia olemassaoloa voi olla mahdotonta. Joten otetaan ilo irti! Toivottavasti saisin käytyä lähipäivinä kampaajalla ja korealaisessa kylpylässä. Patjoja ja kattilakin pitäisi ostaa sillä asunto on hyvä mutta aika askeettinen: kalustukseen kuuluu sänky – onneksi toin lakanat! – ja lipasto. Mutta nyt just tulikin korealaiselta maailman parhaalta avultani Younghyuelta viesti että kaasukin kytketään tänään. Tervetuloa lämpimät suihkut ja teevesi!

Dongseu Universityn "alapuolella" oleva katu, jossa on ruokapaikkoja.

Edelleen lähellä yliopistoa. Luulin katselevani omaa kotia kohti,
mut kompassa pyörähtikin 180 astetta. Vaikea suunnistaa
kukkuloiden mukaan, koska kaupungissa on niitä niin monta!

Ostetaan ja myydään – jotain.

Tällä teollisuusalueella löytyi nokea ja rasvaa, ihan perusteollisuutta.
Ylemmän kuvan fiilikset vois jollain tapaa olla vaikka lännenelokuvasta,
lukuunottamatta vasemman reunan uudenkarheaa autoa.

Ruokaaa! / My First Korean Meal

Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin, ensimmäinen korealainen ateria! Jotain tosi tuttua muuten näissä penkeissä: onko VR:llä ja KTX:llä sama kuosisuunnittelija?

Lähtö / Going

Nyt se hetki on käsillä. Viikkoja kestänyt paperiasioiden hoito, siivous, keittöremontin teko, 11 vuotta puuttuneiden listojen viimeistely (se viime tippa on todellakin paras motivaattori!) sekä loputon järjestely on ohi. Istun kentällä, kerrankin yksin, kerrankin niin etten voi tehdä enää seuraavaa asiaa työlistalta. Matkalla - niin - Koreaan. Ja kuten joka kolmas on varmistanut, Etelä-, ei Pohjois-.

Aloitin tämän blogin värkkäily-remontointi-yleisblogina ja nyt se jatkuu hetken reissublogina, jos intoa vain riittää (aiemman perusteella en uskalla luvata enää mitään!). Seuraavat neljä kuukautta mun on tarkoitus olla opiskelijavaihdossa Etelä-Korean toiseksi suurimmassa kaupungissa Busanissa (kaakkoisrannikolla, väkiluku noin 3,6 miljoonaa). Mies ja pikkulapset tulevat perässä kolmen viikon päästä ja 16-vuotias pitää pidennetyn syysloman meillä. Nyyh. Ikävöin jo nyt hieman...

Mutta nyt olen tässä. Norwegianin lähtöaula alkaa täyttyä. Seuraavien 22 tunnin aika tiedossa kolme lentokonetta ja luotijuna. Oulu - Helsinki - Moskova - Soul - Busan. Kohta lähdetään!