torstai 27. elokuuta 2015

Uuden kaupungin tarkkailu / My New City


Etukäteen valmistelin itseäni siihen, että neljä kuukautta tulen olemaan kieli- ja lukutaidoton – siis jotakuinkin vajaa, länsimaalainen, pitkä ja vanha. Tuo vanha siksi, että opiskelukaverit tulevat todennäköisesti olemaan kaksikymppisiä. Tosin olivathan he jo viime vuonnakin eikä se haitannut. Kaupungilla ja metrossa kulkiessa on kuitenkin paljastunut iloinen yllätys: myös korealaisia on eri ikäisiä! Eivätkä he kaikki ole tikkulaihoja – vaikka toki moni onkin. Koska en ymmärrä, mitä puhutaan, on jännä tarkkailla eleitä ja ilmeitä. Kukahan tuosta tyttöryhmästä on se suosituin, se jota matkitaan? Kuka kokee itsensä ulkopuoliseksi ja yrittää siksi vähän liikaa? Kuka vanhemmista ihmisistä katsoo ympärilleen silmät kiltteinä, kellä taas on puhuessaan juonteet suupielissä ja äänessä valittava sävy? Ja kuka minä olen siinä keskellä? Tavallaan näkyvä ulkomaalainen mutta toisaalta näkymätön ulkopuolinen.

Korealainen kirjoitus Hangul tuottaa päänvaivaa. Välillä mietin että jos vaan tuijotan tarpeeksi kauan, aukeaako salakirjoitus lopulta. Bussissa, metrossa, aina kun pysähdyn yritän tavata sanoja: B - u - s - a - n, 부손, Busan! Siinähän lukee kaupungin nimi! Samalla aavistelen että neljässä kuukaudessa pääsen johonkin alkuun mutta aika loppuu kielen suhteen kesken. Empatia korealaisia, kiinalaisia ja japanilaisia turisteja kohtaan kasvaa. Ne raukat! Heillähän on sama asia käänteisenä. Harha että oma kirjoitus, oma kieli – tai oma kulttuuri – on muita hiukan erinomaisempi on tiukkaan rakennettu. Vaikuttaako suomalaisten [tai eurooppalaisten] ennakkoluuloihin vaikkapa se, että arabiaa kirjoitetaan kirjaimin, jotka näkökulmasta riippuen näyttävät kauniilta piirustukselta tai mongerrukselta? Entä ääkkösemme: kääntyikö häpeä ylpeydeksi kun Marja-Liisa Haemaelaeinen pärjäsikin? Kun edes kirjaimet eivät ole yhteisiä, mikä lopulta on yhteistä?

Aika paljon, sanoisin. Tai sanon että en tiedä Koreasta mitään. Kuitenkin, Dongseo Universityn ja Hadanin High Street -ostosalueen väliin ehkä kymmenen kilometrin matkalle mahtui opiskelijoita kivoissa lounaspaikoissa, puronvarsi lenkkeilijöineen, mieletön autoliikenne, kaahaavia busseja, autokorjaamoja, vankila, hitsaamo, kaasuyhtiö, metallinkierrätysyritys, tarrateippaamo, kaakeliliikkeitä, kioskeja ja ruokapaikkoja, kynsihoitoloita, kampaamoja, leikkipuisto, ihmisiä menossa jonnekin, ihmisiä odottelemassa jotakin. Hieman erilaista ja osa rähjäisempää kuin mihin nyky-Suomessa on tottunut (mutta toisaalta ei yhtään vierasta sille toiselle Suomelle joka välillä pilkistää jostain ja joka vielä reilu kymmenen–kaksikymmentä vuotta sitten oli todellisuutta), osa taas sitä kansainvälistä kaanonia, jossa design-liikkeet näyttävät samalta ympäröivästä todellisuudesta riippumatta.

Täällä olen, tämän kaiken keskellä, uteliaana ja vielä vähän väsyneenä. Olisi kiva kokea tämä jonkun kanssa. Toisaalta kolmen viikon sisällä koulu on alkanut ja mies ja pikkulapset tulleet. Silloin tällainen pysähtynyt hetki, jolloin voin lojua sängyssä ja pohtia olemassaoloa voi olla mahdotonta. Joten otetaan ilo irti! Toivottavasti saisin käytyä lähipäivinä kampaajalla ja korealaisessa kylpylässä. Patjoja ja kattilakin pitäisi ostaa sillä asunto on hyvä mutta aika askeettinen: kalustukseen kuuluu sänky – onneksi toin lakanat! – ja lipasto. Mutta nyt just tulikin korealaiselta maailman parhaalta avultani Younghyuelta viesti että kaasukin kytketään tänään. Tervetuloa lämpimät suihkut ja teevesi!




Dongseu Universityn "alapuolella" oleva katu, jossa on ruokapaikkoja.


Edelleen lähellä yliopistoa. Luulin katselevani omaa kotia kohti,
mut kompassa pyörähtikin 180 astetta. Vaikea suunnistaa
kukkuloiden mukaan, koska kaupungissa on niitä niin monta!
Ostetaan ja myydään – jotain.

Tällä teollisuusalueella löytyi nokea ja rasvaa, ihan perusteollisuutta.
Ylemmän kuvan fiilikset vois jollain tapaa olla vaikka lännenelokuvasta,
lukuunottamatta vasemman reunan uudenkarheaa autoa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti